Näin se tehtiin vuonna 1992

Viimeinkin pääsen kertomaan koulutusmetodeista, joihin olen tutustunut, ja pääsen kommentoimaan mitä mieltä olen niistä.

Vuonna 1992 pitkäaikainen haaveeni toteutui, ja sain ensimmäisen "sisäkoiran", sekin oli borderterrieri. Ajokoiriahan meillä oli ollut kotona aina, mutta niitä ei juurikaan koulutettu mitenkään, ja ne asuivat ulkona häkissä, joten se ei tuntunut ihan samalta.

Olin innokas touhuamaan uuden ystäväni kanssa ja aloin saman tien käymään koirakoulussa koirani kanssa. Koirakouluun menin aina intoa puhkuen ja palasin sieltä itku kurkussa, kun kaikkien muiden koirat tottelivat ja kehittyivät, kun taas tämä terrierin kovapää teki aivan mitä sattuu. Sisukkaasti menin kuitenkin joka viikko uudestaan ja uudestaan nöyryyttämään itseäni.

Tuolloin koiraa palkittiin makupaloilla, kun se teki oikein. Jos koira ei totellut, niin silloin sanottiin "ei", jos ei tehonnut, niin pidettiin poskipuhuttelu, eli otettiin koiraa poskista kiinni, otettiin tiivis katsekontakti ja puhuttiin moittivalla äänellä. Jos tämä ei tehonnut, niin sen jälkeen koira selätettiin. Mistään johtajuudesta ei ollut tietoakaan, eipä kyllä oikein mistään muustakaan. Välillä koiralle huudettiin kovaan ääneen, jos se vaikka sillä uskoisi vähän paremmin.

Koirasta tuli täydellinen. Se oli aina irti, ei koskaan karannut, ja siinä ei yksinkertaisesti ollut mitään moitittavaa. En kuitenkaan usko, että edellä mainituilla metodeilla olisi ollut osuutta asiaan. Minä olin tuolloin teini-ikäinen, ja minulla oli tarve näyttää kaikille, että minun koira onkin vähän parempi, kuin muiden koirat. Kun koirani remmi katosi, päätin olla kokonaan käyttämättä remmiä. Koira oli sen jälkeen aina irti. Tarjosin sille vaihtoehdon lähteä, jos mieli tekee, mutta jostain syystä sen mielestä oli ihan kivaa liikkua minun seurassa. Koira oli mukana lähes joka paikassa, ja ilmeisesti virikkeiden määrä oli niin runsas, että sen ei tarvinnut keksiä niitä itse.

Seuraavan koirani koulutin samoin metodein, ja siitäkin tuli ihan fiksu koira. Östenin kanssa nämä metodit olivat täysin pois suljettuja. Se meni ihan lukkoon jos sitä yritti vaikka vaan leikittää selälle. Onneksi tajusin kokeilemattakin, että tällainen alistusmetodi olisi ollut erittäin tuhoisa minun ja Östenin suhteelle. 90-luvun metodit eivät siis missään nimessä kuulu enää minun ja koirieni elämään, ja nämä selätykset olisi saanut jäädä kokonaan kokeilematta. Tuolloin olin vain niin nuori ja kokematon, etten osannut kritisoida mitään. Ja kun nämä keinot olivat ensimmäisen koiran kanssa toimineet niin hyvin, oli luonnollista jatkaa samalla tavalla myös seuraavan koiran kanssa. Östen on kolmas koirani, ja vasta Östen on saanut minut ajattelemaan, että on pakko olla olemassa jokin muukin keino.