Kasa kärrynpyöriä ja koko lääniin kaikuvat riemunkiljahdukset!

Täydellinen kahden mäyräkoiran ohitus!!! Östen alkoi jo hyvissä ajoissa ennen koirien ohittamista katselemaan mua, ja välillä kun se katsoi vastaan tulevia koiria, pyysin siltä katsekontaktia, ja sain sen samantien. Ohituksen jälkeen ei ollut mitään jännitystä ilmassa, ei mitään levottomuutta, vaan koko koira oli yhtä ystävällistä katsetta ja rentoutta ja enhän mä pysty edes kirjoittamaan tästä, kun tekis vaan mieli huutaa ja kiljua onnesta, ja voin kertoa, että kyllä on silmät kosteena. Tämä on ollut tavoitteena vuosi kaudet ja naksuttimen avulla tähän on pyritty nyt reilu vuosi. Lopultakin sitkeys palkitaan. Kotonakin on ollut paljon rauhallisempaa. Östen leikittää Ottoa aivan erilailla kuin ennen ja hetkittäin kaikki kolme nukkuu kylki kyljessä. Ohitusten suhteen saattaa vielä tulla sitä takapakkiakin, mutta nyt olen ainakin nähnyt, että täydellinen ohitus ilman pelkoa ja jännitteitä on mahdollista. Kiitos kaikki, jotka ovat tuhlanneet aikaansa ja energiaansa auttaakseen meitä tässä projektissa! Minä lähden halailemaan tuota Österiiniä, joka on niin reippaasti jaksanut tehdä töitä mun kanssa!

Jiihaa! Suunnitelma toimi!

Östen saatiin hierottua aivan loistavasti. Se oli rauhallinen ja nautti käsittelystä. Hieronnan jälkeen Östen vetäytyi kuitenkin työpöydän alle miettimään, että mitähän sitä äsken oikein tapahtui. Työpöydän alta se ei sitten taas tullut milläään pois, vaikka yritin vähän houkutellakin. Todettuaan, että kaikki on hyvin ja hieronta oli oikeastaan ihan kivaa, Östen ilmestyi taas muina miehinä meidän muiden joukkoon. Se vaan tarvii aina hetken aikaa miettiä näitä juttuja.

(Tätä kirjoittaessani Östen on juuri lopettanut iltalaulu-tuokionsa vaatehuoneessa, ja tällä kertaa variaatioon kuului myös muutamia haukahduksia. Nämä haukahdukset kuuluvat illan esitykseen vähän harvemmin, joten illan keikka oli aika ainutlaatuinen...)

Ja kuinkas ne Östenin hieronnat sujuikaan...

Ensimmäinen hierojan käynti sujui tosi hyvin. Östen makaili rentona patjalla koko käsittelyn ajan ja antoi hyvin käännellä ja käsitellä. Östen ei ollut nyt niin jumissa kuin viimeksi, kun hieroja oli sitä tutkinut. Silloin Östen oli vanhempieni kanssa, minun ollessa töissä. Ilmeisesti Östen ei pysty täysin rentoutumaan jos minä en ole paikalla, vaikka olen luullut, että Östen viihtyy täydellisesti myös vanhempieni hoidossa. Östen otti rennosti ja selvästi nautti käsittelystä.

Toinen kerta ei sujunut aivan toivotulla tavalla. Kun hieroja saapui meille, kaikki kolme borderterrieriä juoksi ovelle vastaan, ja nuorimmainen alkoi taas kiusaamaan vanhinta. Minä ärähdän Otolle, että nyt loppuu tuollainen, minkä jälkeen Östen painelee sängyn alle piiloon, ja siellähän se sitten jumittikin. Houkuttelin sen sieltä pois, mutta hierottavaksi tämä koira ei enää suostunut. Se oli hermostunut ja jännittynyt kaiken aikaa, ja pyrki aina tilaisuuden tullen pakoon. Kyllä voi olla vaikea muistaa, että Östen ei kestä yhtään sitä, että minä ärähtelisin yhtäään kenellekään. Östen on kuitenkin mielestään aina jotenkin ärähdyksen kohteena ja ottaa kaiken aina itseensä. Jatkossa on pakko taas keskittyä olemaan rauhallinen tilanteessa kuin tilanteessa. Tuntuu, että mä en vaan koskaan opi. Onhan tässä nyt samaa harjoiteltu jo vaikka kuinka pitkän aikaa, mutta ei! Aina se ärähdys vaan tulee jostain. Nykyään en ärähdä koskaan Östenille, mutta kun pitäisi oppia, että Östenin aikana ei saa hermostua muihinkaan koiriin...

Tänään pitäisi olla kolmas käsittely. Saas nähdä miten tänään käy. Toimintasuunnitelma on seuraavanlainen: Ylimääräiset koirat suljetaan eri huoneeseen jo puoli tuntia aiemmin, Östenin kanssa mennään hihnan kanssa ulos odottamaan hierojaa, ja samalla naksun kanssa opetellaan jotain mukavaa, niin että Östen rentoutuisi jo ennen hierojan tuloa. Kertoilen myöhemmin miten tämä suunnitelma onnistui.

Seuraavaksi hierojalle

Vipsulla kävi eilen hieroja täällä kotona. Samalla se silitteli vähän Östeniäkin, ja totesi saman, mitä minä olin jo vähän epäillytkin. Ilmeisesti reidet ja lavan takaa selkärangan vierustat ovat tiukat. Östen on alkanut hyppäämään tosi huonosti sohvalle, joten jotain tämän kaltaista olin arvellutkin. Koira parka on kipuillessaan tietysti jännittänyt kaikkia lihaksiansa koko elämänsä ajan, ja nyt sitten se alkaa näkymään. Ensi viikolla tulee sitten hieroja myös Lenni-Östenille, jos saadaan aikataulut sopimaan.

Koulutustekniikan peruskurssi - workshop 2: Ajatuksia siitä, että toiminnalla on aina seuraus

Viikon 17 viikonloppu meni taas kanaillessa. Kouluttajina mulla toimi tällä kertaa Iines sekä Astrid, kumpikin siis kanoja.

Kurssi herätti taas monenlaisia ajatuksia. Kurssin jälkeen olin iloinen kun oli saanut taas puuhastella kanojen kanssa, ja oli hiukan haikea mieli, kun kanakontaktit taas loppuivat pitkäksi aikaa. On ne vaan niin hienoja ja mielenkiintoisia eläimiä.

Kurssin jälkeen kaikui korvissa vahvimpana Tommyn sanat: "Toiminnalla on aina seuraus". Entisenä purkittajana ymmärrän tuon lauseen sisällön erittäin hyvin. Tuota ajatustahan me yritetään myydä kaiken aikaa koiralle. Kouluttajat yrittävät siis opettaa koiralle, että koiran toiminnalla on seuraus. Purkittajat käyttävät seurauksena purkkia jos koiran toiminta ei ole toivottua. Naksutinkouluttajat käyttävät seurauksena palkkion mahdollisuuden poistoa, jos eläimen toiminta on ei-toivottua. Jos toimintaa halutaan lisää, seurauksena on palkkio. Hyvin usein kuitenkin unohtuu, että myös meidän kouluttajien toiminnalla on seuraus. Kun käytin positiivista rankaisua, seurauksena oli arka ja pelokas koira, joka pelkää lähteä lenkille omistajansa kanssa. Kun muutin omaa toimintaani, ja aloin käyttämään naksutinta ja lopetin positiivisen rankaisun käytön, sain seuraukseksi sen, että jännite minun ja koirani välillä alkoi vähitellen hiipumaan ja taas oli mahdollista rakentaa luottamusta koiran ja omistajan välille.

Seuraukset näkyvät aina viiveellä. Purkitusmetodien seuraukset näkyivät vasta kuukausi metodin käytön lopettamisen jälkeen. Naksutinharjoitusten seuraukset (enkä nyt tarkoita koiran oppimia asioita, vaan koiran yleistä olemusta) alkoivat näkymään vähitellen niin pieninä muutoksina, että niitä oli vaikea huomata. Mutta nyt kun on vuosi kulunut, voi todeta, että iso muutos on tapahtunut aivan vähän kerrallaan.

Kanakurssilla käsiteltiin tällä kertaa ärsykekontrollia, mutta ajatuksia siitä taidan kirjoitella sitten toisella kertaa.

Tarina siitä, miksi melkein myöhästyin töistä

Perjantaina olin lähdössä töihin hyvissä ajoin ja päästin koirat vielä nopeasti ulos. Noh, Vipsu ja Östen eivät suostuneet ulos. Toiset kaksi kävivät ulkona ja tulivat melko nopeasti sisälle. Kun aloin olemaan valmis lähtemään töihin, kuulin miten takaovi aukesi. Ajokoiramme Nörtti oli sitten avannut takaoven ja kaikki koirat ryntäsivät ulos. Yritin siinä sitten huudella koiria sisälle ja jonkun ajan kuluttua sainkin metsästettyä kolme sisälle. Östeniä ei vaan näkynyt missään.

Huutelin sitä etuovesta ja takaovesta, mutta Östeniä ei vaan kuulunut. Eipä siinä sitten auttanut kuin kiskaista kengät jalkaan ja lähteä kiertämään taloa. Östeniä ei löytynyt vieläkään. Aloin miettimään, että jospa se kuitenkin olisi sisällä ja aloin seuraavaksi huutelemaan Östeniä sisällä ja samalla etsin sitä sänkyjen ja sohvien alta. Kurkkasin myös häkkeihin ja koreihin, mutta Östeniä ei vaan näkynyt. Tein uuden kierroksen talon ympäriä, mutta Östeniä ei vaan löytynyt. Itkuhan siinä meinasi tulla. Kauhu valtasi mielen, kun mietin minne Östen olisi voinut joutua. Pelkäsin, että se on karannut ja jäänyt auton alle ja vaikka mitä. Menin takaisin sisälle ja yhtäkkiä kuului erittäin vaimea vinkaisu jostakin. Se oli maailman ihanin ääni! Östen oli jossain ihan lähellä. Tuo pieni vinkaisu kuulosti aivan siltä, niin kuin Östen olisi ilmoittanut, että "äiskä, mä olen täällä..."

Mietin, että olenko jättänyt sen vahingossa johonkin huoneeseen. Avasin kaikki ovet talosta, mutta Östeniä ei näkynyt. Yritin vielä huudella, ja onneksi tällä kertaa Östen vastasikin vaimealla vinkaisulla. Näin pystyin paikantamaan koiran olinpaikan. Noh, Östen löytyi lopulta. Omasta teltastaan, mistä olin sitä jo etsinytkin...

Östen oli perimmäisessä nurkassa, niin pienenä, että en ollut sitä huomannut. Se oli taas mennyt lukkoon, eikä pystynyt liikkumaan. Koira-parka. Tätä tämä meidän elämä on. Onneksi Östen sai tällä kertaa niin paljon itsestään irti, että sai vinkaistua vastaukseksi huutoihini. Siinä kun katselin helpottuneena koiraani, Östen heilutti onnellisena häntäänsä, kun oli tullut löydetyksi. Teltasta se ei vaan suostunut tulemaan pois. Sinne se piti jättää kun lähdin töihin, mutta onneksi tarina sai muuten onnellisen lopun.

Silmä- ja korvatulehduksista

Tulipa tässä yhtäkkiä mieleen, että Östenillä ei ole ollut pitkään aikaan silmä- tai korvatulehdusta. Viimeksi näistä vaivoista ollaan kärsitty syksyllä. Nämä tulehdukset ovat yleensä olleet meidän riesana ihan muutaman kuukauden välein ja pahimmillaan lääkekuurin loppumisen jälkeen on jo parin viikon päästä saanut hakea uuden kuurin.

Nyt siedätyshoidon aikana ei ole ollut kertaakaan silmä- tai korvatulehdusta. Pitää katsoa miten tämän kevään kanssa käy, kun yleensä kevät ja syksy ovat olleet pahinta aikaa.